Noniin, noin kello 3.20 silmäni rävähtivät auki ja auauauauaaaaauuuu! Eiköhän ne menkat alkaneet taas keskellä yötä. Vaikka vielä illalla elättelin pieniä toiveita siitä, että pääsen sunnuntaina tekemään raskaustestin, olin melko alistunut siihen, että eiköhän tämä mene niinkuin tähänkin asti joka kuukausi. Ja onhan se helpotus tavallaan, mutta pieni pettymys silti. Ja se että nämä ovat aina olleet minulla järkyttävän kivuliaat, ei paranna mieltäni yhtään. Nytkin istun tässä ja toivon että päivän toinen särkylääke auttaisi edes vähän. Pääkin on edelleen täynnä räkää.

Olen aina ollut enemmän tai vähemmän "kaikki-heti-mulle-vähän-äkkiä" -tyyppiä ja siksikin tämä painoasia stressaa minua. Miksen voi laihtua nopeampaa, nyt kun ollaan päätetty yrittää sitä vauvaa? Jos olisin vähän ajatellut aiemmin, nyt ei olisi tällaista urakkaa edessä! Tyhmä minä. Haluan laihtua heti. Haluan vauvan heti. Haluaaaaan! Neljävuotias omakuvani hahmottuu yhä tarkemmin. Tähän luonteenpiirteeseen yhdistän myös sen, että olen joissain asioissa aivan hirveän kateellinen ja mustasukkainen. Ja se taas liittyy tähän vauva-asiaan siten että... Sain kuulla vuoden vaihteen maissa erään ystäväni olevan raskaana. Aivoni (eli sydämeni) kertoivat minulle, että se on aivan kamalan väärin minua kohtaan ja vaikka onnistuin mielestäni oikein hyvin esittämään iloista, minua masensi ja itkeskelin pari päivää. Koska tämä tuleva lapsi oli heille yllätys (lue: vahinko) ja vaikka he ovatkin jo jonkun aikaa keskustelleet vauvan mahdollisuudesta, minusta oli väärin, että he saavat vauvansa noin vain, ja etenkin ennen minua! Se ei sitten helpottanut, että vähän myöhemmin kuulin erään ärsyttävän ihmisen (joka muuten vannoi, ettei koskaan tee lapsia) olevan raskaana... Ja nyt hän on jo synnyttänytkin. Ymmärrän kyllä olevani naurettava ja ilkeämielinenkin. Ymmärrän järjelläni, että se ei ole minulta pois, että he saavat lapsia. Mutta sydämeni saa minut ajattelemaan outoja. Käsitän, että käyttäydyn vähintään niinkuin ihminen, jolla on vaikeuksia tulla raskaaksi. Enhän ole edes yrittänyt vielä! Mutta koska tämä on vain kademieltä, eikä mitään järkevää, yritän elää näiden tuntojen kanssa. Suvussani on paljon historiaa vauvojen saamisen suhteen... Keskenmenoja, tuulimunaraskauksia ja kaksosista toisen vauvan kesken menoa... Ja vaikka mieheni sanookin, että lapsettomuus ei ole periytyvää (hehheh, hauska mies) niin pelkään, että sitten kun yritämme, niin emme onnistu. Tuntuu, että muut vaan tekee niitä lapsiaan... Aivan naurettavaa, tiedän! Huh, sekin helpottaa, että nämä ajatukset saa ulos näin. Ehkä osaan jatkossa olla vähemmän naurettava ja säälittävä. Jospa en kuvittelisi pahinta skenaariota, ennen kuin mitään on tapahtunutkaan.

Blaah, iloisempiin ajatuksiin! Eli ruokaan <3 Luin juuri äsken eilen saapuneen Maku-lehden. Aivan ihana lehti, taas kerran! Kaikki herkullisen näköiset ruoka ja leivonnaisreseptit houkuttelivat minua lehden sivuilta. Olen aivan hurahtanut cupcakeihin äskettäin ja nyt niitä näkyy olevan jokaisessa lehdessä ja tv:n ruokaohjelmassa (joita muuten seuraan lähes yhtä uskonnollisella vakaumuksella kun laihdutusohjelmiakin). Kuitenkin tämä kevyempi viikkoni on saanut minut aivan hysteerisen tarkaksi hiilihydraattien suhteen. En voi siis kuvitellakaan leipovani edes pääsiäisen kunniaksi. Tämähän voi olla hyväkin käänne! Mutta toisaalta; eilen kun mieheni tuli kotiin, hän toi mukanaan vielä vähän lämpimiä rukiisia karjalanpiirakoita. Oi nam! Olin siihen mennessä syönyt alle 300 kcal, mutta epäröin silti, että voinko syödä yhden. Kalorilaskurin kanssa neuvoteltuani, tulin siihen tulokseen että voin sallia itselleni yhden piirakan. Sitten välähti mieleeni kohtauksia aiemmasta elämästäni, kun olen syönyt noita samaisia piirakoita useita kappaleita ja ihan vaan välipalaksi. Jopa ajatellut niiden olevan Erittäin Hyvä ja Terveellinen vaihtoehto pieneksi välipalaksi. Sama ajatus välähti mielessäni, kun mietin että voinko pääsiäislomalla tehdä fajitaksia meille. Täytteeseenhän tulee hieman broilerisuikaleita (paistan/kypsennän uunissa kokonaisen rintafileen ja suikaloin kypsänä) ja paljon paprikaa ja sipulia, jotka paistellaan pehmeäksi pannulla pienessä määrässä öljyä ja maustetaan hyvin. Lisäksi tomaattisalsaa ja jäävuorisalaattia. Siis en edes käytä mitään creme fraiseja tai muita kastikkeita. Mutta se tortillalettu... Aivoni esittävät että se ei käy ruokavaliooni, että en voi syödä sitä, sillä se sisältää kauheasti kaloreita ja ennenkaikkea niitä hiilihydraatteja. Tässä vaiheessa alan löytää aivoistani syömishäiriöisen ajattelumallin ja joudun pohtimaan sitä. En todellakaan halua päätyä anorektiseksi ihmisraunioksi, joka kaikesta järjestä huolimatta alkaa epäillä, ettei voi juoda vettä, koska sen täytyy sisältää kaloreita! (siis tällaisen dokumentinkin olen nähnyt)

Omaan hieman pakkomielteisen ajattelumallin. Huomaan jotain OCD oireita käytöksessäni (tosin, jos ne häiritsisivät elämääni, järjestäisin itseni terapeutin pakeille). Joskus olen masentunut ja joskus kevyesti maaninen. Joskus olen miettinyt, onko minussa paljonkin bipolaarisen mielialahäiriön merkkejä, vai onko se vain se kaksosille tyypillinen kahtiajakoisuus. Olen jossain määrin luulosairaskin. Selittyykö kaikki muut tuolla viimeisellä. Taitaa olla aika katsoa peiliin ja tällä kertaa miettiä muutakin, kuin napaan ahdettujen herkkujen määrää.

Pahoittelen tämänpäiväisen postauksen synkkämielistä alavirettä, mutta thanks for letting me vent. Lupaan ettei elämäni ole yleisesti tällaista kuraa, näitä asioita on vain helpompi miettiä tätä kautta. Pohdin tätä kaikkea vielä hetken, sitten siirryn suunnittelemaan pääsiäisen ruokia! Pienellä tuurilla avaamme kesän grillikauden nyt viikonloppuna, jei!