Huonojen yöunien jälkeen en ehkä osaa taas jäsennellä tekstiäni turhan hyvin, tänään tiedossa pohdintaa ja itsetutkintaa kirjoittamisen kautta. Mahtaa mennä melkoiseksi tajunnanvirraksi. Laitetaan tähän alkuun kuitenkin tällainen disclaimeri, että olen usein aika ambivalentti ja vaikka nämä blogiin kirjoittamani asiat vaihtelevat rajusti ilon ja synkkyyden välillä (tai koen itse ainakin niin), niin minulla menee kaikenkaikkiaan ihan hyvin. Jos joku potentiaalisista lukijoistani on samanlainen maailmanparantaja kuin minä, niin ei tarvitse ahdistua tai huolestua vuokseni. Monesti bloggaillessa esiin nousee kaikenlaista, jonka osaan kyllä jättää vähintään pienen ajan päästä omaan arvoonsa. Mitä siis yritän sanoa, on se etten ole niin bipolaarinen kuin miltä ehkä vaikuttaa. Vaikka ehkä olenkin vähän. :D

Noniin, eli: Tänään minua on vaivannut riittämättömyyden tunne. Tunnistan itsessäni asuvan perfektionistin ja vihaan epäonnistumista tai väärässä olemista. Nämä blogitekstitkin oikoluen moneen kertaan, jottei bloggauksissani olisi yhtään kirjoitusvirhettä. Olen tarkka kaikessa minkä teen. Yleensä otankin vastaan vain tehtäviä, joista tiedän selviytyväni erinomaisesti. Rakastan olla iso kala pienessä lammikossa ja pelkään sitä tunnetta, kun minut pakotetaan pois mukavuusalueeltani. Teen mielellään asioita joissa olen hyvä ja haluan kuulla kehuja. Peilaan itseäni paljon muiden ihmisten kautta, vaikka esitänkin ettei minua kiinnosta. Tosin olen aika varma siitä, että aivan aidosti en välitä minulle tuntemattomien ihmisten mielipiteistä minua kohtaan (toisaalta mietin, että feikkaanko vain niin hyvin, että uskon itsekin itseäni). Niiden tuttujen mielipiteet sitten taas ovatkin tosi tärkeitä.

Kuten olen blogissa maininnut, olen tällä hetkellä työtön. Se vaikuttaa suurestikin riittämättömyyden tunteeseen. Minusta tuntuu, että mieheni joutuu tekemään kohtuuttomasti työtä pitääkseen yllä elintasoamme. Olen hieman hermostunut siitä, että hän väsyy siihen, että minä en tee mitään hyödyllistä ajallani ja hänellä ei ole aikaa tehdä muuta kuin töitä. Tiedän että hän ei ole kovin onnellinen työssään ja kadehtii minun "vapaa-aikaani". Ei sillä että hän syyttäisi minua mistään, mutta minusta tuntuu että häntä häiritsee jatkuvasti enemmän tämä epäreilu tilanne. Ymmärrämme kyllä kumpikin tilanteen faktat ja teemme parhaamme ja rakastamme toisiamme, mutta se ei estä häntä tuntemasta kateutta tai minua tuntemasta riittämättömyyttä. Melkoinen catch-22.

Sitten on tämä ulkonäköasia. Haluan laihduttaa monestakin syystä, mutten vähiten siksi, että se vaikuttaisi varmasti siihen miten koen itseni. Tiedän ettei laihtuminen tuo mitään yhtäkkistä onnea ja menestystä, mutta uskon itsetuntoni kohoavan edes hieman laihtumisen myötä. Ja varmaan se kohoaisikin, sillä tämä laihduttaminen jos jokin on työntänyt minut ulos mukavuusalueeltani. Jos tässä onnistun, niin miksen missä tahansa muussakin. Ainakin saisin rohkeutta kokeilla.

Sekin, etten ole äiti, vaikka kaikki ympärilläni ovat (minäkö liioittelisin? En koskaan!) vaikuttaa riittämättömyyden tunteeseeni. Haluaisin olla jo äiti, olen halunnut pitkään, mutta kun asioista puhutaan niiden omilla nimillä, niin itsehän olen lapsettomuuteni valinnut. Minä olisin voinut tehdä lihavuudelleni jotain jo kauan sitten ja ehkä sitten olisin nyt jo raskaana tai äitikin. Jos mennään vielä kauemmas, niin olisinhan voinut olla lihomattakin all together. Mutta sitten taas toisaalta tuntuu, että otan ehkä hieman liikaakin vastuuta tästä niskoilleni. Mieheni ei olisi vielä ennen viime vuotta ollut valmis isäksi kuitenkaan.

Kaikki tämä on nyt saanut minut ajattelemaan, että ehkä voisin teeskennellä itselleni hyvän itsetunnon. Ainakaan tämä itsensä syyttely ja oman navan kaivelu ei itsetuntoani paranna. Rapakon takana positiivinen ajattelu ja self-help-kirjat ovat iso bisnes, kai ne siis ovat jotakuta auttaneetkin? Ehkä ratkaisu olisi muuttaa omia negatiivisia ajattelumalleja positiivisemmiksi... Jos kävelisin tuolla ulkona pää pystyssä, enkä laahustaisi olemassaoloani anteeksi pyydellen, kokisin ehkä itseni onnistuneemmaksi ihmisenä. Ja sehän tunnetusti peilautuisi muihinkin. Voisihan tuota ainakin kokeilla :)

Ette muuten usko miten paljon tämä itseterapointi minua auttaa! Olo on nyt paljon kevyempi. Tuntuu kuin olisin ottanut pääni harteilta, avannut luukut ja ravistellut kaikki pölyiset ajatukseni tähän sivulle. Nyt päässä tuntuu paljon raikkaammalta ja auringonpaistekin ulkona näyttää kirkkaammalta. Maybe I don't suck that bad, after all! :D Vieläkö ihmettelette miksi epäilen olevani hieman maanis-depressiivinen? Synkkyydestä valoon vajaassa tunnissa (käytin tosiaan niin paljon aikaa tämän kirjoittamiseen ja tuntojeni tutkiskeluun - wau)!