Mulla olis niin paljon kirjoitettavaa. Mutta jos säännöstelen, niin ehkä tämä blogi ei sukella nenä edellä unohduksen kaivoon jo viikon kuluttua. Ehkä minä kerron jotain näin vähä vähältä. Settle down children, tämän päivän aiheena on itsetunto. Itsetunto ja lihavat ihmiset. Tai joo, itsetunto ja minä.

Onko se niin, että kaikilla lihavilla ihmisillä on huono itsetunto? Jos on, niin onko siinä joku BMI-raja? Että BMI 26 on vain niin vähän yli, että itsetunto on mitä mainioin, mutta BMI 35 jo vetää itsetunnon rippeet saappaan alle. Vai onko se niin, että joillain meistä on huono itsetunto ja joillain ei, riippumatta painosta? No jaa, ainakin ylipainoisten ihmisten itsetunto usein tuntuu pakenevaan sinne katuojaan, mistä sitten katselee kateellisena niitä ohikulkevia ihmisiä, joilla on kaikki niin mainiosti. Ainakin tämä on yksi hienoimpia tekosyitä olla tekemättä mitään huonolle itsetunnolle... Olen katsos läski, mun itsetunto on siksi niin huono.

Mun itsetunto riippuu ihan päivästä. Joinain päivinä olen ihan selvästi näkevinäni sen muutaman sentin, joka rasvan sulaessa vartalostani, on jättänyt villakangastakin kainaloiden alle hieman ylimääräistä liikkumatilaa. Minä onnistun! Ja lähden ulos säteillen. Sitten menen kauppaan ja katselen hyllyjen välissä jotain Hyvin Terveellistä ostettavaa ja olen tyytyväinen itseeni. Kun huomaan sivusilmällä liikettä hyllyn päässä, käännyn vilkaisemaan. Ehdin nähdä tuntemattoman teinittären silmien pyöristyvän ja hänen ryntäävän seuraavaan hyllynväliin. Sitten tämä sama neito ilmestyy takaisin retuuttaen hihasta kahta kaveriaan ja heti kun he näkevät minut, he purskahtavat nauruun ja syöksyvät seuraavan hyllyn väliin. Mikäs se lattialla rapisee? Ai, ne on ne minun kiiltävän, upean itsetunnon muruset. Kuinkas kaukana ne karkkihyllyt olivatkaan?

Veikkaan että noin käy aika monelle. Jo paljon pidempään kun minä olen laihduttanut ja taistellut painoni kanssa, teinitytöt ovat kikattaneet. Varmaankin tämä kanssaihmisteni ilonpurkaus olisi voinut johtua tyylittömästä takistani, tai ehkä meikkini oli huonosti, tai kampaukseni auttamattoman vanhanaikainen. Ei, kyllä minun aivoni osaavat kertoa mistä se johtui. Läski, läääskiii, läääskiiiii! Onneksi sisuunnun helposti. Aivan suvereenisti vitutuksen voimalla voin kiertää kaikki karkkihyllyt ja herkut niitä vilkaisemattakaan. Voin kävellä kotiin, laittaa terveelliset ostokseni kaappiin ja vajota sohvalle katsomaan jotain inspiroivaa laihdutusohjelmaa. Ja lokeroida kokemani vääryyden jonnekin harmaiden aivosolujeni poimuihin, sillä kannan näitä mukanani. Aivan kuin jotain ansiomerkkejä. Mitä minä niillä teen, satuttavilla muistoilla, mutta en osaa päästää niistä irtikään. Lapsuudestani asti muistan todennäköisesti hyvin lähelle 100 % kaiken ilkeän mitä minulle on sanottu tai mitä olen kokenut. Koska ne ovat pääni sisällä, minulla ei ole vaihtoehtoa, muutakuin aktiivisesti pyrkiä unohtamaan.

Sitten lähden mieheni kanssa viikonloppulomalle. Meillä on hauskaa ja pääsemme illalla ravintolaan syömään. Olen syönyt äärimmäisen kevyesti koko päivän, jottei tämä harvinainen herkku kaada maailmaani. Meillä on mukavaa ja ruoka on hyvää. On ihanaa viettää rakkaan kanssa aikaa ja juttelemme paljon. Jätettäköön loppuilta kuvailematta, ihan kaikkien mielenrauhan vuoksi. Seuraavana päivänä olemme yhtä hymyä ja lähdemme kaupungille ostoksille. Ensimmäinen asia, joka potentiaalisesti pilaa hyvän mieleni on se, että mieheni on laiha. Eli kun olemme kaupoissa, hän voi aivan hyvin tunkea jostain pienestä hyllynvälistä toiselle puolelle myymälää ja minä jään rannalle ruikuttamaan, sillä en todellakaan aio kokeilla ruhoni ahtamista tuosta pienestä väliköstä. Liikaa yleisöä. Mutta koska tästä on keskusteltu aika monesti yhdessäolomme aikana, hän muistaa olla tekemättä niin. Kuljemme ja katselemme kaikenlaista. Nauramme. Mieheni kokeilee farkkuja ja minä katselen kenkiä ja käsilaukkuja. Aivan turha kuvitella että tämä päivä päättyy siihen, että nielen kyyneleitä sovituskopissa, kun mikään ei mahtunutkaan päälleni. Päätän lähteä käymään ostoskeskuksen toisessa kerroksessa ja tilaan hissin. Hississä seisoo jo mies ja nainen, himpun verran humaltuneina. Astun silti pieneen hissiin ja painan nappia. "Katsoppas tuota persettä, jo on kokoa. Mutta taitaa olla läskiä ja löllöä." Tunnen miten mies sovittelee käsiään perseeni kohdalle, tosin koskematta siihen. Käännyn ympäri ja hidastunein refleksein miehenkin katse kohoaa. "No anteeeeeeks." Näen punaista ja korvissani soi trumpetteja, mutten sano mitään. Niin, usko tai älä. Korsto on tosin humalassa ja kaapin kokoinen. Tatuoitu silmämuniinsa asti. Ehkä en siksi uskalla alkaa huutamaan tai tintata sellaista korvapuustia, että ukko lentää ensi keskiviikkoon asti. Tai sitten olen samaa mieltä. Rehellinen huomio. Onneksi suhteellisen harva päättää kertoa ajatuksensa reippaasti ääneen. Valtava kokoelma videokuvia ja repliikkejä rävähtää auki pääni sisällä. Muistan ja säntillisesti käyn läpi jokaisen loukkauksen ja ivan, ennenkuin raivaan tilaa tälle uudelle muistikuvalle. Poistun hissistä yhtäaikaa tämän pariskunnan kanssa ja palaan alakertaan seuraavalla hissillä. Nieleskellen kyyneleitäni. Se siitä sitten.

Myöhemmin olen ihmetellyt etten sanonut tai tehnyt mitään. En yleensä arvostele tai arvioi ihmisiä ulkonäkönsä perusteella. Pelkäsinkö todella tuota miestä ulkonäkönsä vuoksi vai olinko vaan niin yllättynyt. Yleensä olen sarkastinen. Olinko järkyttynyt? Jos tämä kohtaus elämästäni olisi elokuvaa, olisin lasittunein silmin seissyt hississä, kun se matkustaa edes takaisin ylös ja alas, kunnes olisin keksinyt nasevan comebackin. Sitten huutanut sen tuon tatuoidun miehen perään, vaikkakin toisaalla hän jo olisi saapunut kotiinsa ja unohtanut koko tapauksen. Ehkä vain hiljaa alistuin. Tarkoittikohan hän edes loukata? Vai oliko sammakko liian nopea ja pakeni hänen humalaisilta huuliltaan. Tuskin tapaus häntä liikuttaa. Tuskin hän on huono mies. Truth hurts.