Huhhahhei, päivähän alkaa jo kääntyä iltaan ennenkuin tänään pääsen koneen ääreen. Kipeänä olon takia nukuin 3 tuntia normaalia pidempään ja heräsin vasta puoli yhdeksältä! Oli aivan ihmeellistä, kun jokapaikassa oli valoisaa kun sain silmäni vihdoin auki. Sitten onkin päivässä riittänyt tohinaa, vasta nyt tuli ensimmäinen hetki, kun on aikaa istua alas tutkimaan netin syövereitä. Siivoaminen ja erilaiset projektit veivät koko aamuni ja puhelimessa on hoidettu asioita niin, että kohta ei lähde ääntä enää pihisemälläkään. Mutta nyt on hyvä mieli, kun on saanut jotain tehtyäkin. Täytyy myöntää että herättyäni mietin hetken, että voisi käyttää tuota flunssaa tekosyynä ja lorvia vain kokopäivän, onneksi ei käynyt niin! En ole ehtinyt syödäkään mitään vielä, joten kevennysprojektikin etenee kuin itsestään.

Pitkään on jo pitänyt saada aikaiseksi kertoilla tänne vähän lapsuudestani ja etenkin painokehityksestä. Jospa saisin senkin tänään aikaiseksi. Elikkäs, olen ollut ihan normaalipainoinen lapsi. Vanhempanikin olivat normaalipainoisia silloin... Äitini varmaankin lihoi vauvakilojen myötä, tai niihin aikoihin, valokuvista päätellen. Isäni sitten hieman myöhemmin. Ensimmäinen kerta, kun painostani on mainittu, oli varmaankin kun olin ala-asteella, toisella luokalla ehkä. Olimme kaverien ja yhden kaverin äidin kanssa uimarannalla ja kommentoin jotain miten minulla ei ole kylmä, kun muilla oli, niin kaverin äiti tähän tokaisi että "sinulla onkin tuota rasvakerrosta sen verran enemmän kun meidän Ellillä". En hirveästi noteerannut asiaa silloin, tai en ainakaan muista niin, mutta koska se on yksi ainoista muistoistani tuolta ajalta, se varmaan on sattunut edes vähän. Ja itse kun en edes valokuvista tunnista olevani pyöreäkään tuohon aikaan.

Seuraava kerta, kun muistan tiedostaneeni ylipainoni oli yläasteelle mentäessä, kun kesän aikana minulle ilmestyi rinnat ja muille ei. Veikkaan että siinä oli osaa sekä aikaisella kehitykselläni, mutta myöskin ylipainolla. Muistan miten epämukavaa oli mennä kavereiden kanssa yhtä matkaa kouluun, kun jo kaverit osoittelivat minua ja supisivat. Rintojeni takia siis, en ollut hyvin ylipainoinen vielä silloinkaan. (Itseasiassa myöhemmin kasvatinkin sitten kuppikoon H-rinnat, tuolloiset A/B:t siis tuskin olivat kovin isot oikeasti :D)

Yläasteen aikana minulle kelpasivat herkut ja karkit ja pitkän koulumatkan kesti paremmin, kun siinä välillä käveli kaupan kautta ja osti jotain hyvää naposteltavaa. Luin aivan hirveästi ja karkkeja oli kiva napsia lueskelun lomassa. Sitten rippimekkoa ostaessa oli ensimmäinen kova paikka, kun vaatetta ei löytynyt lasten ja nuorten osastolta. Varmaankaan nykypäivänä kukaan itseäänkunnioittava nuori ei suostuisikaan ostamaan rippimekkoaan lasten ja nuorten osastolta, mutta silloin se oli normaalia. Ostimme sitten todella kauniin ja minulle mieluisan mekon naisten puolelta. Se oli kokoa M, joten hirmuisen suuri en mielestäni ollut silloinkaan vielä. Samalla sain ehkä ensimmäiset korkokenkäni, jotka olivat aivan ihanat! Itseasiassa pidin niistä niin paljon, että 6 vuotta myöhemmin menin naimisiin ne kengät jalassani.

Lukiovuodet olivat minulle hyvin rankkoja. Opiskelin paljon ja tein lisäksi paljon iltatöitä. Kun omaa rahaa sitten kertyi, tuli ostettua kaikenlaista - kaikenaikaa. Muistan usein ostaneeni Arnold'sin 6-donitsin laatikon ja syöneeni 3 tai 4 donitsia itse, riippuen halusivatko vanhempani tai veljeni donitsit. Söin suklaata ja kävin pizzalla kavereiden kanssa ja söin silti paljon kotonakin. Ylioppilaaksi päästessäni olin lihonut jo vaikka kuinka, mutten jostain syystä huomannut sitä. Olin yläasteelta asti mieltänyt itseni ylipainoiseksi ja en miettinyt vaatteiden kokoja tai muuta. En aidosti tajunnut paisuvani vieläkin lisää. Monet muut ylioppilaat pukeutuivat mekkoihin juhlapäivänään ja minä onnistuin työllä ja tuskalla löytämään jakkupuvun. Se oli ihan kiva, mutta olisin varmaan ollut iloisempi, jos olisin mahtunut mekkoon. Tässä vaiheessa seurustelin jo nykyisen mieheni kanssa ja rakkaus toi vielä lisää kiloja. Sen lisäksi että asuimme edullisesti, meillä oli nyt auto, jolla pääsi minne halusi, milloin halusi. Tuhlasimme molempien palkat aina kuukauden aikana, monesti aivan liikaa meni herkkuihin ja juomisiin.

Kun menimme naimisiin, en ollut ajatellut ylipainoani pitkään aikaan. Kyllä tavallaan tiedostin sen, mutten kokenut paineita sen suhteen. Olin saanut unelmieni miehen ja minua ei kiinnostanut miltä näytin. Tiesin faktaksi etten löytäisi hääpukua, joka sopisi ylleni. Veikkaan että puku olisi kyllä löytynyt, mutta en tahtonut alistua myyjien kauhisteltavaksi hääpukuliikkeeseen. Tein siis sitten itselleni ihanan hääpuvun! Jollain ihmeen ilveellä onnistuin saamaan puvusta oikein hyvännäköisen, vaikkei minulla mitenkään hirveästi ompelukokemusta ollut. Luojan kiitos, sillä hääkuvaani rumentaa ihan tarpeeksi ylimääräiset kilotkin. Tosin täydellisen onnellinen hymy meidän molempien kasvoilla takaa sen, etten vaihtaisi hääkuvaani vaikka voisinkin :)

Naimisiinmenoa seuraavana vuonna päätin aivan yhtäkkiä alkaa laihduttamaan Painonvartijoiden konsteilla äitini innoittamana. Laihduinkin 20 kiloa, muutamassa kuukaudessa. Se oli niin helppoa, muistin iloitsevani! Sitten kyllästyin "kuuriin" ja seuraavina 5 vuotena keräsin kaikki kilot takaisin. Sekin kävi liian helposti ja tällä kertaa aion seurata painoani haukkana koko ajan, jottei vaan pääse käymään niin, että kilot hiipivät takaisin. Nyt päätin laihduttaa ja suuri syy on kieltämättä se, että haluaisimme lapsen. Vaikka minulla ei olekaan varsinaisia vaivoja ylipainoni vuoksi, pelkään että jos nyt tulen raskaaksi, lapseni joutuu kärsimään. Muitakin syitä laihduttamiseen toki on. Haluan näyttää hyvältä, olla terveempi, mahtua muodikkaisiin vaatteisiin ja olla kauniimpi vaimo miehelleni. Vaikka mieheni epäilemättä rakastaa minua suuresti ja ei koskaan ole vihjannutkaan haluavansa hoikemman vaimon, uskon että hänkin katselisi mielummin edes hieman kapoisampaa vaimoa.

Tästä pisteestä ja näistä syistä siis jatketaan urakkaa. Matkaahan normaalipainoon on vielä noin 50 kiloa, mutta jospa sinne päästäisiin vielä tänä elinaikana. Tällä hetkellä usko on vahva ja olo hyvä. Eli eikun etiäppäin, sanoi mummo lumessa!

 

Ps. Hieman asiaan liittyen muuten, kuukautiseni ovat myöhässä! Minun ei pitäisi mitenkään olla raskaana, sillä toistaiseksi käytämme ehkäisyä, mutta silti olen salaa vähän innoissani. Kun kuukautiseni sitten alkavat (ehkä jo tänään illalla) olen hieman pettynyt. Mutta loppupeleissä, tahtoisin päästä tuonne sadan kilon kantturoille, ennen kun vauvaa aletaan yrittämään. Sitten siinä olisi yhdeksän kuukautta aikaa - ei laihduttaa - mutta syödä terveellisesti ja pysyä lähtöpainossa, jolloin synnytyssalille kiloja voisi jäädä useampikin.