Luulisi että pelkkä peiliin katsominen inspiroisi laihduttamaan, kun elopaino keikkuu puolentoista sadan korvilla. Sen, että ei kehtaa lähteä ulos kuumimpanakaan kesäpäivänä kevyissä vaatteissa, luulisi innostavan elämäntapamuutokseen. Sen, että kahvilassa käyntiä rajoittaa ravitsemusliikkeen tuolien kantokykyluokka, luulisi ajavan itsepäisimmänkin herkuttelijan porkkanapussin ääreen. Mutta ei, jostain syystä nämä ovat vain ikäviä pikkuharmeja, jotka motivoivat laihdutusta korkeintaan muutaman hetken verran.

Inspiroivia tarinoita sen sijaan voisin tutkia aina. Nekään eivät suo motivaatiota kuin hetkeksi, mutta onneksi niitä on paljon! Netti on pullollaan kertomuksia kanssaihmisten yrityksistä, erehdyksistä ja onnistumisistakin. Lehdet hehkuttavat julkkisten laihdutuskuurien tuloksista. Televisio tarjoaa parasta mahdollista viihdet... köh, tarkoitan siis tietoa. Inspiraatiota. Tunteen siitä, että jos tuokin sohvaperuna sai itsensä piiskattua kuriin, niin kai nyt minäkin!?

Minun kompastuskiveni on aina ollut makea. All things sweet. Leivonnaiset, karkit, jäätelöt, sokeripitoiset juomasekoitukset... Jos se on makeaa, niin heikkona hetkenä minä imuroin sen kitusiini. Mutta nämä tv-ohjelmat. En voi syödä samalla kun katson kohtalotoverini kiermurtelua lattialla, tarkoituksena saada ne kolme vatsalihasliikettä tehtyä. En voi napsia namusia, kun kunto-ohjaaja ratsaa ruudussa kanssalaihduttajan keittiön kaappeja. Silmäni pyöristyvät kauhusta, kun ravintoterapeutti haukkuu lyttyyn epätoivoisen ylipainoisen, jonka kaapista löytyi 3 pussia sipsejä. Iloitsen laihdutustuloksista ja paheksun sitä, kun stressaantunut laihduttaja eksyy määrätyltä polulta ja syö salaa kotimatkalla hampurilaisen autossaan. Miten se nyt noin lankesi? Minähän olisin pitänyt itseni kurissa - sen ohjelman ajan. Tunnissa on käyty läpi toisen ihmisen kuukausien tai jopa vuoden pituinen kivinen tie. Ihailen tuloksia, mietin miltä vastaava pudotus omalla kohdallani näyttäisi, haaveilen.

Käytännössä laihdutuksessa on ikävintä se, että se vie niin paljon aikaa. Televisio-ohjelmassa kaikki suuret muutokset, hirmuinen itsekuri ja ne ihanat tulokset tungetaan tuntiin tai puoleen. Simsalabim, kaikki hyvin! Sohvalta noustessaan voi olla iloinen ja ylpeä toisen menestyksestä ja miettiä, että kyllä minäkin vielä näytän. Mutta sitten on edessä tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosiakin, joiden ajan pitää osata pitää itsensä tiukasti kurissa. Henkilökohtainen ahaa-elämykseni tuli ohjelmasta, jossa kaksi nuorta poikaa juttelivat. Toinen oli käynyt läpi laihdutusleikkauksen ja toinen oli menossa siihen. Tämä vielä toistaiseksi hyvinkin lihava poika mietti tulevaisuutta ja kysyi jo laihtuneelta: Saatko enää koskaan syödä normaalisti? Jo laihtunut miehenalku vastasi, että riippuu mitä pitää normaalina. En enää voi syödä niinkuin lihava ihminen, mutten haluaisikaan.

Taas aivoissani naksahti (en tiedä onko siellä jotain vikana, naksuu aina välillä) ja mietin, että itsekin olin joskus hieman huolissani, etten koskaan enää voi syödä suurta juustopizzaa, puolta kiloa karkkia ja puolta litraa jäätelöä samalta istumalta. Ei ollut tullut mieleenikään, että ehkä joskus en haluaisikaan, ehkä joskus en pitäisi sitä normaalina. Ja nyt olen tälläpuolen. Pystyisin ehkä edelleen tuollaiseen ahmimiseen, mutta en nauttisi siitä. Ja kun totun pienempiin annoksiin ja erilaiseen ruokaan, pian en enää fyysisesti pysty moiseen. Mikä ihana tunne!

Nyt uskon ymmärtäneeni tärkeimmän pointin. Jospa tämä laihdutus olisi se viimeinen, johon on tarvetta. Tämän projektini aikana, en ole tehnyt yhtään muutosta, jota en ole valmis noudattamaan elämäni loppuun saakka. En ole kieltänyt itseltäni karkkeja kokonaan, enhän nimittäin ole valmis jättämään niitä ikuisesti taakseni! En ole alkanut urheilla viittä kertaa viikossa, jaksaminen voisi riittää yhteen kertaan! Syön kaikkea, välillä kohtuudella ja välillä kohtuuttomasti. Kokonaista pizzaa en vedä, mutta ehkä puolikkaan ja ehkä hieman kevyemmillä täytteillä. Pääasia on, että paino putoaa edes hieman. Jos ei putoa, niin kunhan ei nousisi paljoa. Sahaan tekemisteni kanssa maailman pienimmällä sahalla suurta ja tiheää viidakkoa. Sellaista, jonka itse tekemisilläni kasvatin. Silti, nyt näen että tulosta tulee. Erittäin hitaasti etenen, mutta etenen silti. Tärkeintä on, etten väsy ja anna periksi. Tänä vuonna suurin osa punnituksistani on tuonut miinusmerkkisen tuloksen. Ja jälleen, olen siitä ylpeä. Olen ylpeä itsestäni.