Sain ajan neuvolaan ensi keskiviikoksi ja nyt vähän jännittää että mitä tuleman pitää. Sinänsä arvoni olivat kyllä hyvät, koska tunnin ja kahden tunnin arvot olivat huomattavasti alle sallitun rajan. Paastoarvo vain oli koholla: 6,0. En kyllä ottanut huomioon, että edellisenä päivänä olisi ollut hyvä olla normaalilla terveellisellä ruokavaliolla ja kun mies krapuloissaan tilasi pizzaa, minäkin otin... Toivottavasti tuo paastoarvon korkeus johtui sitten siitä kerpeleen pizzasta.

Saan siis viikon päästä keskiviikkona kotiin sokerien seurantakirjasen ja sokerimittarin. Nyt aion olla extra-kiltisti ja syödä vähärasvaista ja vähäsokerista ruokaa (kuten yleensäkin) ja toivon että seurantajaksolle ei tule liian montaa kohonnutta arvoa. Toistaiseksi siis toivo elää vielä, ettei minua leimata raskausdiabeetikoksi... Heilun jo muutenkin siellä riskiraskauden rajoilla, joten olo ei nyt ole mitenkään kehuttava. Miten olin niin tyhmä, että söin jonkun pizzan!? No more! Nyt otetaan järki käteen.

Tänään oli ensimmäinen sokerirasitus. Eli 12 tunnin paasto. Ei hyvää päivää miten se oli vaikeaa! Minua oksetti jo yöllä. Nieleskelin aamuyön ja yritin saada unta. Puoltatoista tuntia ennen labra-aikaa nousin sängystä ja menin suihkuun, jossa taistelin oksennusta vastaan. Suihkun jälkeen sitten keitti yli ja yökin ja oksensin 15 minuuttia putkeen. Tyhjällä mahalla. Naamasta katkesi noin 1500 (no monta kuitenkin!) verisuonta ja etenkin silmien ympärykset (sekä otsa, leuka ja posket!) ovat nyt sen näköiset, kun minulla olisi tuhansia pieniä ja oudon punaisia kesakoita. Vedet silmissä sillä naamalla olikin kiva sitten kipitellä terveyskeskusta kohti. Raitis ilma tasoitti onneksi oloa sen verran, ettei tarvinnut matkalla puskissa rönytä. Labrassa minulta otettiin verta ja juotettiin ällöttävää, mutta luojan kiitos KYLMÄÄ, glukoosilientä. Tätä kuvotusta kuulemma tarjoillaan jossainpäin Suomea lämpimänä... Brhhh! *yöks* Siinä sitten 2 tuntia istuskeltuani ja lisää verta annettuani pääsin lähtemään.

Siihen kohti tuleekin sitten se päivän kompastukseni, koska tyhjällä mahalla ryntäsin ensimmäiseksi TK:n kahvioon ja söin pasteijan JA pullan tuoremehun kanssa! Nyt kyllä ärsyttää, että piti se pullakin vetäistä huiviin, mutta sillä hetkellä tuntui ettei yksi pasteija riitä millään evääksi. No onneksi se, että kävin testeissä kävellen, parantaa mieltäni vähän ja voin ehkä olla armollinen itselleni. Vaikka kävelyvauhtini on melkoista tassuttelua (vanha setä ohitti minut pyörällä ylämäessä) niin perillepäästyäni tunnen miten lihakset tärisevät ja hikikin virtaa... Kunto kohoaa takuulla - pääasiassa siksi, ettei se enää alemmaskaan pääse.

Testin tulokset saan huomenna ja tässä vaiheessa olen aivan satavarma että narahdin. No mutta, entistä tiukempi ruokavalio on tuskin painokehitykselleni haitaksi, vaikka ehkä vähän nyppii jos kaikki kielletään. Voisi kyllä ihan suosiolla jättää ne pullat rauhaan jatkossa... Tosin tämä ei ole ollut ongelma nyt, kun on pakko syödä jotain raikasta ja terveellistä vähän väliä, ettei yökötä. Ei sitten tee mielikään niitä herkkuja niin pahasti. Tuo paasto se tämänkin repsahduksen aiheutti! Onko pakko ottaa yhtään syytä itelleen jos ei taho?

Muttamutta, nyt lähden katsomaan jos jääkaapista löytyisi muutakin viileää hedelmää kuin sitruuna (joka on siellä jotta vesi maistusi paremmalle) vai onko taas aika lähteä halailemaan Orasta. Tai Arabialaista. En tiedä minkä merkkinen se on!

Elikkäs, aloitetaan siitä että "aamupahoinvointi" on tasan suurinta kusetusta ikinä. Ennemminkin kohdallani totta on 24/7 pahoinvointi... Painonkehityksestä ei minulla ole sen suurempaa tietoa... Olen viettänyt viimeiset 2 viikkoa sängyn- (tai vaihtoehtoisesti sohvan-) pohjalla yrittäen kerätä kaiken tsemppini siihen, etten oksentaisi. Tämän luulisi vaikuttavan painoon mukavasti, sillä oikeastaan mitään mikä sisältää rasvaa, en ole saanut kurkustani alas. Rasvattomia jogurtteja, hedelmiä ja kasviksia taas on kuulunut ruokavaliooni enenevissä määrin. Välillä minulla on ollut työvuoroja, joiden aikana olen pärjännyt kohtuullisen hyvin, mutta onneksi töitä on nyttemmin ollut vain parina päivänä viikossa. En usko että jaksaisin ravata asiakkaiden seurassa ympäriinsä kuin muutaman tunnin päivässä ja vain parina päivänä viikossa. Naama on ehkä vihertänyt vähän, mutta työkavereille on raskaus jo tunnustettu, joten eivät ihmettele jos jossain vaiheessa joudun poistumaan paikalta liukkaasti lähimpään vessaan.

No mutta kivempiin asioihin: Olen koko aikuisikäni pelännyt miten minuun suhtaudutaan ylipainoisena odottajana. Toistaiseksi tämä on ollut niin turha pelko, ettei ole tottakaan! Terkkarini on ollut erittäin kannustava ja kertonut asioista jotka kohdallani voi olla toisin kuin normaalipainoisilla odottajilla. Hän on suhtautunut valtavan hyvin minuun ja vakuuttanut että minua tarkkaillaan nyt niin tarkkaan, ettei painoni aiheuta vaaraa vauvalle. Kaikkeen kuulemma tullaan puuttumaan ajoissa.

Lääkärini oli aivan uskomaton tapaus myöskin! Positiivisesti vielä :D Hän aloitti ensimmäisen tapaamisemme katselemalla minua hieman ja sanomalla, että "sinä olet erittäin kaunis nuori nainen". Olin ihan ihmeissäni että "häh?" ja hän ystävällisesti jatkoi, että tiedätkin, että tuo paino on vähän korkea, joten koitetaan saada sitä alemmas ja sinusta tulee vielä upeampi. Hän vakuutti kädestä pitäen, että vauva tulee ottamaan tarvitsemansa rakennusaineet elimistöstäni, joten voin terveellisesti syömällä laihduttaa aivan vapaasti. He kyllä pitävät huolen että vauva kasvaa kunnolla ja voi hyvin. Hän myös lohdutteli, että vaikka vatsanpeitteeni (a.k.a läskimakkarat) vaikeuttavat tunnustelemalla tehtävää tutkimusta, niin ultralla nähdään kaikki tarpeellinen. Kuulemma ei ole mitään syytä, miksei kaikkia normaaleja ultratutkimuksia voitaisi tehdä mahan läpi. Itse kun pelkäsin että joudun vaginaalisiin tutkimuksiin joka kerta, jos ultra ei läpäise läskejäni. (Niinkun kuulemma monelle on sanottu - kauhujuttuja á la internet)

Ensikosketukseni äitiysneuvolaan on siis ollut erinomainen ja minulle on järjestetty aikoja mitä erilaisimpiin tutkimuksiin ja hoitoihin, ettei minua ahdistaisi. Mm. ravintoterapeutilla (eri tyyppi kun viimeksi, toivottavasti kivempi) saan käydä jos haluan ja keskitymme nimenomaan raskaudenaikaisiin ruokavalioasioihin. Hemoglobiini on paras mikä minulla on koskaan ollut ja aiemmin todettu korkea verenpaineenikin on osoittautumassa "valkotakkiverenpaineeksi" sillä kotona paineita mittailtuani en ole saanut vielä yhtään korkeaa tulosta. Raskausdiabetes hermostuttaa edelleen, mutta pääsen sokeriarvojen tarkkailuun jo raskausviikolta 10, jotten suotta murehtisi ja että mahdollinen arvojen nousu huomattaisiin ja osattaisiin hoitaa hyvissä ajoin.

Eli yökötyksen lisäksi minulla ei ole toistaiseksi mitään terveydellistä häikkää ja pikkukaveri kasvaa odotetusti. Eka ultrakin on jo takana ja pieni sydän siellä sytkytteli. Jatkossa siis pyritään pysymään terveellisellä ruokavaliolla ja jospa se painokin putoaisi. Pikkuinen on ainakin koventanut aineenvaihdunnan kierroksia, joten toiveet on korkealla. Palaan asiaan taas kun juttua löytyy ja vointi on riittävän hyvä koneella nököttämiseen.

Helteisin terveisin,

Rita ja rusina 8+4

Eli, paljon on tapahtunut. Olen taas uudessa työpaikassa, tosin jälleen vain projektimuotoisesti. Sanoo laki tauoista mitä tahansa, niin tässä paikassa ei ole mahdollista syödä työaikoina. Eipä sillä - en minä niitä ruokataukoja kaipaakaan! Minä syön silloin kun on nälkä ja se meinaa sitä, että ruokaa tulee syötyä ehkä kerran - kahdesti päivässä. Aamulla ja illalla. En jotenkin tosissaan vieläkään ole saanut aivoihini iskostumaan sitä, että olisi hyvä syödä vähän ja usein. Vaikka tavallaan ymmärrän teorian, niin minusta tuntuu järkevämmältä että syön harvoin. Kun ei ole nälkä muuten! Saako tuo pitkä syömättömyys minut sitten valitsemaan huonoja ruokia, kun vihdoin syön, vai onko aineenvaihduntani syömättömyyden takia niin sekaisin, etten laihdu vaikka söisin kuinka terveellisesti hyvänsä... Jokatapauksessa en tunnu laihtuvan, varsinkaan silloin, kun tarkkailen kaikkea suuhunpantavaa ja kelloa siinä samalla.

Kilpparitestit tehtiin ja ravitsemusterapeutin kanssa istuttiin hetki. Ei mitään hyötyä. Rauhaseni toimivat kuten pitääkin ja terapeutti jauhoi samaa sataan kertaan kuultua huttua. I don't care! Se ei ole toiminut minulle, uskokaa tai älkää! Okei, edelleen ymmärrän kyllä, että on vaikea uskoa että joku ei laihdu järkevällä ruokavaliolla. Muttakun ei niin ei.

Vaikka en tavallaan ole koko tänä aikana haistattanut pitkiä ruokavalioni tarkkailulle, annoin sen ehkä välillä lipsua. Saatoin syödä nameja useammin kuin kerran viikossa, mutta pääosin pysyin niillä oikeilla urilla. Olen kuitenkin nyt taas joitain viikkoja syönyt järkevästi. Siis en oikeasti mitenkään järkevästi (jos ajatellaan noita ruoka-aikoja), mutta lopettanut (tai rajoittanut erittäin tehokkaasti) namit, rasvaiset ruoat ja leivonnaiset. Syönyt hyviä kotiruokia ja salaatteja. En tarkkaile annoskokoja enkä mieti hiilihydraatteja. Jostain syystä niiden tarkkailun aloittaminen lopettaa aina laihtumiseni. Kesäloman aikana keräsin varrelleni 2 kiloa lisää. Nyt kolmen viikon aikana on tippunut 2,7 kiloa. Toivottavasti tahti jatkuu, toiveet on ainakin kovat!

Ja sitten se eniten mielenpäällä ollut asia. Josta en tiedä kertoisinko kenellekään vai en. Mutta... Minä plussasin.

Eli siis. Olen raskaana. Minusta tulee äiti. Ehkä.

Pessimisti ei pety, joten en vielä odota suuriakaan. Ensimmäiset neuvolat ja lääkärit on käymättä ja en suostu ajattelemaan asiaa sen tarkemmin, ennenkuin näen omin silmin pienen sydämen sykkivän ultran ruudulla. Saas nähdä osaanko hengittää vapaasti sen jälkeenkään, lihavuuden vuoksi keskenmeno on suuri riski jatkossakin. Ehkä maaliskuussa pelkoni loppuu, kun (jos!!) saan vauvan syliini. Siis siitähän se kaikki vasta alkaa - tiedän - mutta sen jälkeen en ole niin suuressa vastuussa pienen hyvinvoinnista joka kerta kun työnnän ruokaa suuhuni. Olen edelleen pelottavan lihava ja vaikka neuvolan täti oli puhelimessa kannustava, pelkään tekeväni pahaa itselleni ja lapselle, tulemalla raskaaksi nyt. Muttakun biologinen kello on lopettanut tikittämisensä jo pari vuotta sitten, ja karjunut päässäni suoraa huutoa siitä asti. Minusta tuntui, että nyt on pakko. Pakko yrittää lisääntyä. Me haluamme lapsen!

Motivaatio on ainakin kohdallaan, takuulla! Ja tiedän, että laihduttamista ei suositella (tai se jopa kielletään) raskauden aikaan silloin kun ylipainoa on 10-20 kiloa. Kun sitä on 40-50 kiloa, saan laihduttaa ihan niin paljon kun haluan! Vauva saa takuulla kaikki tarvitsemansa rakennusaineet ruoastani, sillä laihduttaessani ruokavalioni on sata kertaa terveellisempi kuin koskaan muulloin ja vaikka söisin kaloreita yli 2000 päivässä, todennäköisesti laihdun silti. Siis ainakin terkan mukaan. Aineenvaihduntaan raskaus myös vaikuttaa positiivisesti, joten josko nyt onnistun?

Nyt on työrupeama ohi ja voimat ihan loppu. Siitä lähtien kun sain vihdoin aikaiseksi tuon lääkäriajan varauksen, en vaan ole jaksanut kiinnittää mitään huomiota ruokavaliooni. En ole syönyt liikaa, mutta ihan älyttömiä artikkeleita kuitenkin! Karkkeja ja grilliruokaa... Seurauksena on se, että paino on pudonnut viime viikosta 100 grammaa. En tiedä itkeäkö vai nauraa, kun hirveä kurttuotsainen pilkunviilaus tuo saman tuloksen kun hälläväliä-asenne. Tai tuloksen ja tuloksen, mutta lihonut en ole! Ihan innolla odotan mitä tuleman pitää, vaikka en aiokaan ennen lääkärin vastaanottoa muuttaa juuri tapojani. Tällä hetkellä koen että on ihan sama syödä se 1500-1700 kcal kerran päivässä ja olla loppupäivä ilman, vaikka tiedänkin ettei asia ole niin... Ehkä vähän järjestelen ruokailujani järkevimmiksi?

Ne kauan odottamani laihdutusohjelmatkin ovat sitten alkaneet pyöriä telkussa. Livin ohjelmaan kyllästyin samantien, sillä en pidä liikuntaa erityisen hyvänä laihdutusmuotona. Ainakaan näin isolle ihmiselle. Ainoa hyvä puoli siinä on se, että harjoituksen ajan pysyy takuulla kaukana jääkaapista. Muttakun saman tuloksen saa sängynpohjalla tajutonna maaten, niin arvannette kumman valitsen? Ja ne ihmisetkin siinä ovat masentavan pieniä. Ensimmäistä jaksoa katsellessani mietin että vaikka maksaisin jos minulla olisi sellainen vartalo kun näillä ohjelman "ylipainoisilla". Ei tietysti pitäisi vähätellä kenenkään paino-ongelmaa, muttakun oma ongelma on himppasen enemmän kuin 10 kiloa, niin vetäähän se mielen matalaksi. Biggest Loser taas innostaa minua niinkuin aina, vaikkakin nämäkin kilpailijat laihduttavat pääosin liikkuen (ja olen ehdottomasti sitä mieltä että heidän ruokavalioihinsa tulisi puuttua sarjassa enemmän) niin sarjassa on sitä jotain joka saa minut nauliintumaan telkkarin eteen joka perjantai. Ohjelma nostaa taistelutahtoa ja tsemppaa minua hurjasti. Ehkä tarvitsisin oman Bobin valmentamaan, niin alkaisi liikunta maistua? Jilliania en huolisi, sillä vaikka hän ehdottomasti tarkoittaa hyvää ja on erinomainen alallaan, hänen ilkeältä kuulostavat kommenttinsa saisivat minut viiltelemään ranteitani. Tai sitten istuisin hänen päälleen ja saisin syytteen julkimon musertamisesta ja joutuisin loppuiäkseni vankilaan... Tosin niillä ruoilla ei kuvittelisi lihovan... Hmm. ;)

Nyt kun kireätahtinen työprojekti on ohi, on minullakin taas aikaa ja mahdollisuuksia kirjoittaa blogia. Kun vaan sanottavaa keksisi... Veikkaan että lääkäriajan jälkeen uusia ajatuksia herää varmasti ja kirjoitettavaa riittää taas tuutin täydeltä. Tällä haavaa kuitenkin nautin auringosta (kun se kerrankin paistaa!) ja hyvistä kirjoista ja vietän lomaa. Palaan koneen ääreen taas kun juttua pukkaa. Siihen asti auringonpaistetta ja kevyttä kesää kaikille!

No, tänään sain kuitenkin varattua ajan lääkärille, jolta saanen lähetteen ravitsemusterapeutille. Ja samalla tutkitutan ne kilpirauhasarvot kertaalleen. Se aika tosin on vasta 10.6. ja siihen mennessä ehtii sattua ja tapahtua. Mutta jotain edistystä edes! Nyt ei maistu kirjoittaminen -> terassille makaamaan aurinkoon!

Ainiin! Peeäs. Wii toimii taas! Kyllä se samoilla konsteilla taas lähti toimimaan kun ennenkin, mutta ei vaan kelvannut että minä olisin ollut se korjaaja. Mutta pääasia että pelit toimii taas, jee!

Ei ole aavistustakaan siitä miten luokattoman huonosti viime viikko sujui. Siis itse viikossa ei ehkä ollut ihan älyttömästi vikaa (mitä nyt ruoat oli vähän yksipuolisia) mutta se vappujuominen pelottaa vieläkin. Punnitsen nimittäin viikoittain itseni Wii:llä ja nyt torstaina meillä oli ollut sähkökatkos täällä kotona työpäivän aikaan (itseasiassa tarkalleen klo.13.30 sillä siihen oli pysähtynyt kello ja digiboxi). Wiissä sitten on joku ylijännitesuoja ja se oli pamauttanut pelin kiinni. Ihan hyvä sinänsä, mutta kun nyt se ei aukea ollenkaan.

Taidanpa jo ihan mielenrauhan vuoksi siirtää punnitusta ensi perjantaihin muutenkin, sillä vappu näkyy puntarilla varmasti. Ehkä ehdin vielä toisen viikon aikana minimoida tappioitani niin, ettei paino olisi noussut? Jokatapauksessa veljeni pääsee katsomaan konsolia vasta keskiviikkona, joten siihen asti joudun odottamaan että tointuuko koko Wii enää tästä katkoksesta. Viime kerralla kun näin kävi, niin sain koneen itsekseni toimimaan muutaman päivän jälkeen, nyt vaan ei onnaa. Takuutkin on tietty just ummessa, joten jos se ei tuosta tokene, niin minulla käy matka puntarikauppaan.

Vanha puntari nimittäin näyttää noin kilon painonnousua viimeviikolle, mutta kun se kuudella eri punnituksellakin saa tulokseksi ainakin viisi eri lukemaa ja hajonta on kolmen kilon alueella, niin ehkäpä en vaan luota siihen. Jospa tilanne ei olisi todellisuudessa niin synkkä!

I'll be back, viimeistään kun on jotain kerrottavaa tältä saralta.

Ps. Ihanaa äitienpäivää teille onnellisille lapsellisille ;)

Kevenemisen saralla menee miten menee. Olen jatkanut tarkkaa linjaani ja merkkaillut ruokia tälläkin viikolla aivan kuten ennenkin. Mutta kiireiltäni en ole ehtinyt ylianalysoimaan kaikkea, tuijottelemaan itseäni peilistä tai hyppäämään vaa'alla. Kaupungilla viipottaessani huomasin eilen, että ohitin mummot helposti (siis oikeasti ennen kävelin niin hitaasti että mummotkin perässä vedettävine ostoslaukkuineen menivät ohi) ja tänään tajusin liikennevaloihin pysähtyessäni, että housunlahkeet ovat niin löysät että housuissani tuulee! :D Siis ennenhän lahkeet olivat niin kireät että soivat ja läskien ja kankaan väliin ei todella mahtunut tuuli puhaltelemaan. En sitten tiedä että olenko tosiaan onnistunut pudottamaan painoa tai edes senttejä vai onko tämäkin vain hyvän mielen luoma illuusio. Perjantainahan sen näkee.

Ravintoterapeutti (tai sehän on siis virallisesti ravitsemusterapeutti!) asia on edelleen hieman pattitilanteessa... Olen kuitenkin tulostellut ruokapäiväkirjaani koneelta ja tutustunut eri terapeutti-vaihtoehtoihin. Kallistun tällä hetkellä yksityisen lääkäriaseman ravintoterapeutin suuntaan, sillä paikallisessa terveyskeskuksessa en haluaisi käydä. Jotenkin minulla on myös huomattavasti suurempi luottamus yksityistä yrittäjää kohtaan, kuin "teekoon" elämäänsä kyllästyneitä lääkäreitä ja asiantuntijoita. Saa nähdä mihin tulokseen ja milloin pääsen. Se oli jotenkin niin helppoa sanoa aiemmin että "jos en onnistu, niin sitten menen", kun se oli jotenkin niin kaukaista... Nyt sitten en ole onnistunut. Hmm. We'll see...

Pään sisällä on nyt melkoista myllerrystä. Toisaalta olen varma että olen tehnyt ruokavalioni kanssa kaikkeni ja silti epäonnistun. Toisaalta taas tiedän että esimerkiksi tämä vappu tässä ei auttanut yritystäni lainkaan. Kutsuttakoon sitä nyt sitten vaikka repsahdukseksi, mutta join. Ja paljon. Ja sitten vielä vähän lisää.

Enkä tunnu nyt saavan tätä kokoa ajatusmykkyrää päästäni uloskaan... Olen toisaalta ahdistunut siitä, ettei parhaani yrittäminen riitä, mutta toisaalta epävarma että olenko tehnyt parhaani. Does this make any sense? Guess not. Painin näiden mietteiden kanssa ja tiedän että olisi hyvä saada ulkopuolisen näkökulmaa asioihin, mutta stressaan ravintoterapeutin luo menoa. Päätän asian puoleen ja toiseen noin kolmen minutin välein ja lopulta en ole päättänyt mitään. Se tuntuu olevan selvää, ettei nykyinen ruokavalioni ainakaan tee haittaa (tuo edellisen viikon plussa jätettäköön huomioimatta) ja minulla on hyvä olo. Oikeasti hyvä. Jotenkin terve. Ja kai se näkyy ulospäinkin, sillä saan jopa kehuja uudesta ulkomuodostani, vaikka edelleenkään kiloja ei ole pudonnut pariin kuukauteen. Mies oli eilen sitä mieltä että tunnun pieneltä sylissä. Saattoi se sanoa sen minun mieliksikin. Mutta toisaalta se ei ole kovin hyvä sellaisessa ja ei ole varmaan koko historiamme aikana yrittänyt imarrella minua, vaikka välillä kehuja kerjäänkin.

Joten lopputulos on se, ettei ole lopputulosta. Jatkan kai samaa rataa ja jossain vaiheessa lopetan pääni hakkaamisen seinään ja raahaan vastahakoiset läskini ravintoterapeutin puheille. Tai psykologin, jos tämä sekamelska pääni sisällä jatkuu.

Eipä ole koskaan kirjoittaminen ollut tällaisen työn takana. Olen kirjoittanut ja pyyhkinyt pois tekstiä ehkä sata kertaa yrittäen saada jotain ymmärrettävää ulos. Miten voi ihminen olla samalla kertaa ahdistunut ja tyytyväinen? Miksi minun pitäisi saada tämä ulos? Jos ette ymmärrä, niin so be it. En ymmärrä itsekään. En jaksa puolustella enkä vaatia itseltäni enempää. Joten jatkan samalla linjalla kun tähänkin asti, katsotaan mitkä on tulokset.

Oh Jebus! Ihan kun olisin ollut humalassa tätä kirjoittaessani! En ole, juomiset jäivät vappuun. Sitä ongelmaa minulla ei sentään ole... :D

Mietityttää taas tämä jumitusasia, että onko se lie muuttunut mihinkään ja putoaako paino sittenkään. Kylläpä veti taas mielen matalaksi perjantaiaamun kunniaksi. Tosin mielialaan (kuten ehkä painoonkin) saattaa vaikuttaa menkkojen alkaminen... Nätisti sanottuna nyppii kuitenkin. Jos joku sattuu tänään mainitsemaan kuulleni, että laihduttaminen on niin yksinkertaista, kunhan vaan syö vähemmän kun kuluttaa, niin voin luvata että lyön nyrkillä otsaan enempiä kyselemättä. *tuttaa niin ettei veri kierrä, joten poistun takavasemmalle.